mutta en kuitenkaan pitänyt itseäni itkupillinä kuin vasta ala-asteella, jolloin koulussa ikävät lapset huomasivat herkän luonteeni ja keksivät uuden leikin, he kilpailvat siitä kuka on ensimmäinen joka saa päivän aikana mulle itkun aikaseksi saa muilta viisi euroa.
Muutama vuotta ollessani tämän koulun itkupilli, nöyryytetty epätoivoon, ylä asteelle siirtyessä koitin päästä toiselle ylä asteelle josta en tuntisi ketään. Mua ei kuitenkaan sinne päästetty ja samat naamat tapasin taas ylä asteella, mutta yksi asia oli muuttunut.
Mua ei enää tarvinnutkaan härnätä, en tarvinnut enää ilkeyksiä, itkin kuitenkin joka päivä. Se ei kyllä myöskään tarkoittanut että kiusaaminen loppuisi vielä.
Jokaisella kyyneleellä pidin tätä mainetta yllä, mutta vielä vaikeampaa oli miten tämä itkupillin rooli oli nakutettu mun aivoihin pysyvästi. Vihasin joka kyyneltä.
Kesti pitkään tulla sovintoon mun pään sisällä asuvan itkupillin kanssa, mutta vuosien varrella voin nyt vihdoinkin lopettaa sen häpeilyn ja ottaa herkkyyteni sinä mitä se oikeasti on, eli vahvuutena.
Normaalisti itken yhä kolme kertaa päivässä mutten häpeile sitä, ei siinä ole mitään vikaa.
Kaikkien pitäisi itkeä vähän lisää ja olla kontaktissa omien sekavien tunteiden kanssa.
Oon halunnut lapsesta saakka tehdä oman runokirjan, ja heti taidekouluun pääsemisen jälkeen olen tiennyt sen tekeväni vihdoin tämän unelman lopputyöksi.
Omistan kirjan vahvasti tuntemiselle, ihmismielen herkkyydelle, muutamalle rakkaalle, kaikille meille itkupilleille
